Sanna Sarromaa ja se epämiellyttävä peili

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa on muutamia nimiä, jotka saavat aikaan voimakkaita reaktioita jo ennen kuin lukija on päässyt ensimmäisen kappaleen loppuun. Sanna Sarromaa kuuluu niihin. Hänen kolumninsa herättävät usein sekä kiitosta että raivoa, ja juuri se kertoo jotain olennaista siitä, miten Suomessa suhtaudutaan kriittiseen itsetutkiskeluun.
Sarromaa on suomalainen kirjoittaja, joka on asunut pitkään Norjassa ja työskennellyt siellä opettajana. Tämä tausta antaa hänen teksteilleen vertailevan sävyn: hän katsoo Suomea ulkopuolelta mutta sisäpiiriläisen tiedoin. Hän tuntee suomalaisen koulujärjestelmän, työelämän normit ja hyvinvointivaltion lupaukset, mutta hän ei ota niitä annettuina. Päinvastoin, hän kysyy, mitä ne todella tuottavat ja kenelle.
Yksi Sarromaan toistuvista teemoista on koulutus. Suomi on vuosikymmenten ajan totuttu näkemään koulutuksen mallimaana, jonka tasa-arvo ja laatu herättävät kansainvälistä ihailua. Sarromaa on usein haastanut tämän kuvan. Hän on kirjoittanut siitä, miten suomalainen koulu voi olla hyvä keskivertojen kannalta mutta unohtaa lahjakkaat ja motivoituneet oppilaat. Hän on kuvannut, miten liiallinen samanlaisuuden ihannointi voi tukahduttaa yksilöllisyyttä ja kunnianhimoa. Norjassa hän näkee enemmän tilaa erilaisille tavoille oppia ja menestyä. Nämä vertailut ärsyttävät monia, koska ne osuvat suomalaisen identiteetin ytimeen.
Sama kriittinen ote ulottuu hyvinvointivaltioon ja työkulttuuriin. Sarromaan teksteissä toistuu ajatus siitä, että suomalainen järjestelmä voi luoda passiivisuutta ja oikeutuksen tunnetta. Kun valtio hoitaa monia asioita puolestasi, voi syntyä ilmapiiri, jossa oma vastuu hämärtyy. Hän ei esitä tätä tilastotieteenä vaan havaintoina arjesta, usein kärjistäen ja tarkoituksella provosoiden. Se on hänen tyylinsä: sanoa ääneen se, mitä moni ajattelee mutta ei uskalla sanoa.
On helppo ymmärtää, miksi Sarromaa jakaa mielipiteitä. Hänen kannattajansa näkevät hänet välttämättömänä kriitikkona, joka estää Suomea tuudittautumasta itsetyytyväisyyteen. Hänen arvostelijansa taas pitävät hänen yleistyksiään epäreiluina ja kontekstia yksinkertaistavina. Kumpikin osapuoli on osittain oikeassa. Sarromaan kirjoitukset eivät ole yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, eikä niitä pidä sellaisena lukea. Ne ovat näkökulmia, joiden arvo syntyy siitä, että ne pakottavat lukijan miettimään omia oletuksiaan.
Mikä tekee Sarromaasta kiinnostavan, ei ole hänen ehdottomuutensa vaan se, että hän kirjoittaa Suomesta rakkaudella, joka ei siedä siloittelua. Hän ei ole ulkopuolinen arvostelija, joka haluaa osoittaa Suomen huonoksi. Hän on suomalainen, joka haluaa nähdä Suomen parempana, ja siksi hän ei tyydy kehumaan sitä. Tämä asenne on harvinainen julkisessa keskustelussa, jossa konsensus usein palkitaan ja epämukavat näkemykset vaietaan.
Lopulta Sanna Sarromaan merkitys ei ole siinä, onko hän aina oikeassa. Se on siinä, että hän pakottaa määrittelemään, miksi olet samaa tai eri mieltä. Kun luet hänen tekstinsä loppuun, et välttämättä tunne oloasi mukavaksi, mutta tiedät hieman paremmin, mitä ajattelet suomalaisuudesta, koulutuksesta ja hyvinvointivaltiosta. Se on arvokkaampaa kuin sata yksimielistä nyökyttelyä.