Suomen kielellä on onnettomuuksiin oma sävynsä. Englanniksi accident on tapahtuma, jota kukaan ei suunnitellut. Suomeksi onnettomuus on menetettyä onnea – sana kantaa sisällään ajatuksen, että jotain oli hyvää vielä hetki sitten.
Sama ajatus toistuu uutisissa. Auto suistui tieltä. Työkone kaatui. Jalankulkija jäi alle. Tekijä katoaa lauseesta, ja tapahtuma näyttää tulevan tyhjästä, kuin sääilmiö.
Mutta onnettomuus ei ala rysähdyksestä. Se alkaa paljon tavallisemmista asioista.
Rysähdys on ketjun viimeinen lenkki
Kun onnettomuuksia tutkitaan, harvoin löytyy yksi syy. Löytyy ketju. Kiireinen aamu. Tuttu reitti, jolla ei enää ajattele mitään. Väsymys, jota ei lasketa mihinkään. Puhelin, joka värähtää. Jäinen kohta, jonka on ajanut sata kertaa aiemmin. Pyöräilijä, joka tulee tutusta suunnasta.
Yksikään näistä ei yksinään kaada mitään. Yhdessä ne muodostavat tilanteen, jossa kenenkään ei tarvitse tehdä mitään erityisen tyhmää. Riittää, että kaikki tekevät tavallisia asioita hieman huonommin kuin yleensä.
Tämä on epämukava ajatus, koska se osuu lähelle. Onnettomuuteen joutunut ihminen ei yleensä ole holtiton. Hän on ollut väsynyt, kiireinen tai liian tottunut. Samoja asioita, joita me muut olemme joka päivä.
Ketjuajattelun arvo on siinä, että se antaa monta paikkaa katkaista ketju. Ei tarvitse ratkaista koko ongelmaa kerralla. Riittää, että yksi lenkki pettää eri tavalla kuin ennen.
Läheltä piti, ja sitten naurettiin
Läheltä piti -tilanne on onnettomuus, joka jäi tulematta. Se on halvin opetus, mitä on tarjolla: mitään ei mennyt rikki, mutta tiedämme nyt, missä riski asuu.
Tavallinen reaktio on kuitenkin naurahtaa ja jatkaa. "Kävi tuuri." "Eihän siinä mitään käynyt." Se on inhimillistä ja ymmärrettävää – kukaan ei halua elää koko ajan varuillaan. Mutta samalla tulee heittäneeksi pois tiedon, jota ei voi ostaa rahalla.
Työpaikoilla tämä tunnetaan hyvin. Turvallisuuden parantaminen nojaa pitkälti siihen, että ihmiset kertovat myös niistä hetkistä, jolloin vahinko oli lähellä. Ilmoituksia jää kuitenkin tekemättä, koska niiden pelätään näyttävän syytökseltä itseä kohtaan. Jos läheltä piti -tilanne tulkitaan huolimattomuudeksi, kukaan ei kerro seuraavasta.
Sama pätee kotona. Se, että jakkaralta ylettyminen onnistui taas, ei ole todiste siitä, että jakkara oli hyvä idea. Se on vain kerta, jolloin tuuri riitti.
Kuka teki, vai miksi kävi näin
Onnettomuuden jälkeen tiedämme aina lopputuloksen, ja se tekee menneisyydestä petollisen selvän. Jälkikäteen jokainen askel näyttää ilmeiseltä virheeltä. Etukäteen mikään niistä ei näyttänyt miltään.
Tähän liittyy kaksi eri kysymystä, jotka menevät helposti sekaisin. Ensimmäinen on: kuka on vastuussa? Siihen vastaavat oikeuslaitos, vakuutusyhtiö ja työnantaja. Toinen on: miksi näin pääsi käymään? Siihen vastaavat tutkijat, työsuojelu ja se, joka haluaa, ettei sama toistu.
Suomessa onnettomuuksia tutkii muun muassa Onnettomuustutkintakeskus, jonka tehtävä ei ole jakaa syyllisyyttä vaan selvittää tapahtumien kulku ja parantaa turvallisuutta. Jako on tarkoituksellinen. Jos tutkinnan tarkoitus olisi syyllisen löytäminen, kukaan ei kertoisi tutkijalle sitä, mitä todella tapahtui.
Tämä ei tarkoita, ettei kukaan olisi koskaan vastuussa. Joskus on selvää, että joku teki tietoisen valinnan, joka oli väärä. Rattijuopumus ei ole huonoa onnea. Mutta useimmissa onnettomuuksissa ei ole konnaa – on olosuhteita, joita kukaan ei ehtinyt korjata, koska kukaan ei nähnyt niitä ongelmina.
Syyllisen etsiminen ja syiden etsiminen ovat eri harrastuksia, ja niistä jälkimmäinen on se, joka säästää seuraavan ihmisen.
Eniten sattuu aivan tavallisessa arjessa
Monelle on tuttu epäsuhta: pelkäämme harvinaisia ja näyttäviä asioita enemmän kuin niitä, joita sattuu joka päivä. Lentokone nousee ilmaan, ja kädet hikoavat. Sitten kannetaan painavaa laatikkoa portaissa ilman kaidetta, koska matka on lyhyt.
Valtaosa tapaturmista tapahtuu kotona ja vapaa-ajalla – ei tehtaissa eikä suurilla rakennustyömailla. Portaat, keittiö, jakkara, pimeä piha, ensimmäiset liukkaat päivät. Nämä eivät ole jännittäviä uhkia, ja juuri siksi ne jäävät huomaamatta.
Tässä asiassa jokaisen on tehtävä oma arvionsa, eikä kenenkään pidä elää pelokkaana. Mutta pieni ero on siinä, tekeekö asiat harkiten vai tottumuksesta. Tottumus on kätevä, kunnes olosuhteet muuttuvat.
Jäljelle jäävät
Onnettomuudesta jää aina myös ihmisiä, jotka käyvät tapahtuman läpi uudelleen ja uudelleen: se, joka ei ehtinyt jarruttaa. Se, joka oli paikalla. Se, joka ei ollut. Se, joka oli ehdottanut lähtöä.
Syyllisyyden tunne on tässä tavallinen vieras, ja usein se saapuu ansaitsematta. Ihminen arvioi omaa toimintaansa tiedolla, jota hänellä ei silloin ollut. Se ei ole reilua arviointia, mutta tunteet eivät noudata reiluuden sääntöjä.
Kriisin läpikäyminen vie aikaa, eikä siihen ole oikeaa aikataulua. Apua on saatavilla muun muassa työterveydestä, terveydenhuollosta ja kriisityön palveluista, ja sen hakeminen on tavallista, ei poikkeuksellista. Kukaan ei ole liian vähän järkyttynyt saadakseen puhua.
Lopuksi
Onnettomuus on sana, joka antaa luvan olla syyttämättä. Se on arvokasta ja usein välttämätöntä: ihminen, joka on juuri menettänyt jotain, ei tarvitse syytöksiä.
Mutta sama sana voi antaa luvan olla oppimatta. Ikään kuin kyse olisi vain huonosta onnesta, jolle ei voi mitään.
Suurin osa onnettomuuksista on ihmisten tekemiä ketjuja. Siksi niihin voi joskus vaikuttaa – ei aina, ei kaikkiin, mutta useampiin kuin uskomme.
Ja kun ketju katkeaa ajoissa, sitä sanotaan onneksi. Sekä onnettomuus että onni mahtuvat samaan sanaan. Ehkä siksi sitä on niin vaikea katsoa suoraan.