Kun olympiafinaali päättyy, kamera jää voittajaan. Yleisö näkee ehkä kaksitoista minuuttia: maaliviivan, lipun nousevan tankoon, kyyneleet, kukkapuskan ja hengästyneen vastauksen toimittajan kysymykseen. Kaikki muu on jo tapahtunut jossain aivan muualla – tyhjissä halleissa, tiistaiaamuisin, vuosina jolloin kukaan ei katsonut eikä olisi huomannut, jos harjoitus olisi jäänyt väliin.
Siinä mielessä olympiavoittaja on huono televisiohahmo. Hänet palkitaan yhdestä illasta, mutta hänet tehtiin tuhansista päivistä, joista yksikään ei ollut erityisen kiinnostava.
Suomessa sana on painava myös kielellisesti. Sanomme "olympiavoittaja Paavo Nurmi", emme "juoksija Paavo Nurmi". Etuliite jää nimeen loppuelämäksi. Sitä ei voi ansaita takaisin eikä menettää, eikä se periydy kenellekään.
Neljä vuotta kerrallaan
Olympiakulta on aikataulutettu. Se ei tule silloin, kun ihminen on valmis, vaan silloin kun kisat sattuvat kohdalle. Neljän vuoden välein, ja urheilijan ura on harvoin niin pitkä, että siihen mahtuisi kolme realistista mahdollisuutta. Useimmille niitä on yksi tai kaksi.
Tämä tarkoittaa, että kehityksen pitää osua kohdalleen. Muutaman prosentin parannus väärään aikaan on yhtä tyhjän kanssa, ja loukkaantuminen oikeaan aikaan voi viedä kaiken. Kukaan ei siirrä finaalia kuukaudella eteenpäin siksi, että nilkka on vielä kipeä. Olympiakalenteri ei neuvottele.
Suomalaisessa olympiahistoriassa tämä on näkynyt moneen kertaan. Paavo Nurmi voitti Pariisissa 1924 viisi kultaa, niiden joukossa 1 500 ja 5 000 metriä samana iltapäivänä – yhdistelmä, jota kukaan ei ole sittemmin toistanut samalla tavalla. Lasse Virén voitti sekä 5 000 että 10 000 metriä Münchenissä 1972 ja uudelleen Montrealissa 1976. Münchenissä hän kaatui kymppitonnin finaalissa, nousi ylös ja voitti kilpailun. Pertti Karppinen souti yksiairoisessa kolme peräkkäistä olympiavoittoa. Marja-Liisa Kirvesniemi voitti Sarajevossa 1984 kolme henkilökohtaista kultaa yhden kisarupeaman aikana.
Jokaisen näistä lukee helposti lahjakkuutena. Vähemmän luetaan sitä, että Nurmi harjoitteli järjestelmällisesti aikana, jolloin kukaan ei oikein tiennyt, miten pitkän matkan juoksua harjoitellaan, ja että hänen uransa päättyi lopulta ennen kuin hän olisi halunnut.
Marginaali on häiritsevän pieni
Monessa lajissa kultamitali ja neljäs sija eroavat toisistaan vähemmän kuin prosentin. Ammuntalajissa ratkaisee kymmenys, maastohiihdossa muutama sekunti, soudussa ehkä veneen mitan verran. Yksi ohilaukaus, yksi puuska vastatuulta, yksi huono lähtö – ja koko nelivuotinen työ näyttää tuloksissa siltä kuin sitä ei olisi tehty.
Tästä seuraa kaksi helppoa mutta väärää johtopäätöstä. Ensimmäinen on, että kaikki on kiinni tuurista, jolloin koko kilpailu on merkityksetön. Toinen on, että kaikki on kiinni tahdosta, jolloin mitalin puuttuminen on aina oma vika.
Todellisuus on tylsempi. Työ ratkaisee, kuka ylipäätään on siinä kilpailussa mukana. Sen jälkeen marginaalit ovat niin pieniä, että niitä ei voi hallita. Siksi sama urheilija voi voittaa kultaa ja jäädä neljänneksi kahdessa peräkkäisessä arvokisassa tekemättä mitään olennaisesti eri tavalla.
Mitä mitalin jälkeen tapahtuu
Olympiavoittaja palaa kotiin maanantaina. Kukaan ei enää järjestä hänelle finaalia, eikä harjoitusohjelmaa ole kirjoitettu sen jälkeiselle ajalle.
Paavo Nurmea ei valittu Los Angelesin kisoihin 1932, kun häntä epäiltiin ammattilaisuudesta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, Helsingin kisoissa 1952, hän kantoi olympiatulen stadionille ja ojensi sen Hannes Kolehimaiselle, joka sytytti maljan. Yksi aikakausi antoi liekin seuraavalle, eikä kukaan kysynyt, oliko hän enää nopein.
Tapio Rautavaara voitti keihään Lontoossa 1948 ja oli jo siihen aikaan tunnettu laulaja. Kultamitali ei katkaissut sitä uraa, vaan jatkoi sitä. Matti Nykäsen hypyt ovat edelleen vertailukohta lajissaan; hänen elämänsä myöhemmät vaiheet muistuttavat, ettei mitali kannata ketään. Se on esine, ei selkäranka.
Iivo Niskanen voitti Sotšissa 2014 parisprintin Sami Jauhojärven kanssa ja neljä vuotta myöhemmin Pyeongchangissa 50 kilometrin kilpailun. Kaksi kultaa, joiden välissä oli kokonainen olympiadi arkista työtä – ja se on oikeastaan koko lajin rehellisin kuvaus.
Korokkeella on tilaa kolmelle
Olympiakisat jakavat mitaleja kolmelle. Samaan aikaan kymmeniä urheilijoita harjoittelee tasolla, joka riittäisi mitaliin useimmissa muissa yhteyksissä, ja lähtee kisoista tyhjin käsin. Se ei ole epäonnistuminen, vaan seuraus siitä, että kilpailu on rakennettu niin.
Siksi kultamitalia kannattaa katsoa tavalla, jolla sitä harvoin katsotaan: ei mitalina, vaan tiivistelmänä neljästä vuodesta. Tiivistelmä on epäreilu, koska se jättää pois kaiken tavallisen, tylsän ja toistuvan. Mutta juuri siellä se on tehty.
Olympiavoittajia mahtuu yhden sukupolven muistiin vain kourallinen. Sitä vastoin se, mitä voittoon tarvitaan – kyky jatkaa silloin, kun kukaan ei katso eikä kukaan huomaisi, jos lopettaisi – ei ole lainkaan harvinaista. Sitä tarvitaan myös niissä elämissä, jotka eivät koskaan nouse korokkeelle.