Suomalaisen kirjallisuuden kenttä on täynnä ääniä, mutta harva niistä kaikuu niin monella rekisterillä kuin Pirkko Saision. Hän on kirjailija, näytelmäkirjailija, ohjaaja, näyttelijä — ja ennen kaikkea ajattelija, joka ei ole koskaan tyytynyt yhteen tapaan olla maailmassa.
Kun Saisio debytoi romaanikirjailijana vuonna 1975 teoksella Sisarvet, suomalainen kirjallisuus sai uudenlaista ääntä. Teos oli suorapuheinen, poliittisesti tietoinen ja kirjallisesti rohkea. Se ei pyytänyt lupaa. Se ei tarvinnut lupaa. Siinä oli jotain, mikä erotti sen saman aikakauden muusta tuotannosta: kyky yhdistää henkilökohtainen kokemus laajempaan yhteiskunnalliseen analyysiin ilman, että kumpikaan puoli kärsi.
Tämä kyky on pysynyt Saision työn ytimessä vuosikymmentä.
Kirjailija, joka ei jäänyt paikoilleen
Saision ura ei ole viivaviivaista. Se on pikemminkin verkosto, jossa eri teokset ja taiteenlajit puhuvat toisilleen. Hän ei koskaan pysähtynyt yhteen genreen tai yhteen tapaan kirjoittaa. Kun monet kirjailijat löytävät oman alueensa ja jäävät sille, Saisio on jatkanut liikettä.
Näytelmät ovat olleet hänelle luonnollinen kanava. Teatteri tarjoaa sen, mitä romaani ei voi: kollektiivisen kokemuksen, kehon läsnäolon, äänen fyysisyyden. Saision näytelmät ovat usein tila- ja kielikokeiluja, jotka haastavat sekä näyttelijöitä että yleisöä. Ne eivät tarjoa valmiita vastauksia, vaan avoimia kysymyksiä.
Tämä kieltymisen estetiikka — kieltymys tarjota helppoja ratkaisuja — on osa sitä, mikä tekee Saision työstä kestävää. Kirjallisuus ei ole hänen käsityksessään viihdettä tai opetusta. Se on kohtaamista.
Punainen erokirja ja henkilökohtaisen poliittisuus
Vuonna 2003 ilmestynyt Punainen erokirja on ehkä se teos, jota Saisio tunnetaan laajimmin. Se voitti Finlandia-palkinnon, ja syystä. Teos on harvinaisen rehellinen kuvaus irtipäästämisestä, rakkauden loppumisesta ja identiteetin rakentumisesta suhteessa toiseen ihmiseen.
Mutta Punainen erokirja ei ole vain eron kuvaus. Se on myös tutkielmus siitä, miten henkilökohtainen kokemus on aina poliittinen. Kun kirjailija kirjoittaa omasta elämästään, hän ei kirjoita vain itsestään. Hän kirjoittaa niistä rakenteista, jotka muokkaavat yksilön kokemusta — sukupuolesta, luokasta, sukupolvesta, kielestä.
Saision kieli on tällä teoksella tiivistä ja tarkkaa. Ei turhaa koristelua, ei sentimentaalisuutta. Jokainen lause kantaa. Tämä taloudellisuus on hänen vahvuutensa: hän osaa sanoa paljon vähällä.
Vastavirta ja ajattelun jatkuvuus
Vuoden 2018 Vastavirta jatkoi samaa linjaa. Teos on samalla kertaa muistelma, yhteiskunnallinen analyysi ja kirjallinen kokeilu. Se palaa 1970-luvun poliittiseen liikkeeseen, mutta ei tee sitä nostalgiaa. Saisio ei kaipaa menneisyyttä sellaisenaan. Hän kysyy, mitä tuon ajan ajattelu voi tarjota nyt, eri maailmassa.
Tämä ajallinen tietoisuus on Saision työssä olennaista. Hän ei kirjoita ikuisuuteen eikä nykyhetkeen yksinään. Hän kirjoittaa niihin väleihin, joissa menneisyys ja nykyisyys ovat keskustelussa keskenään.
Taiteen ja elämän raja
Saision tuotannossa toistuva kysymys on taiteen ja elämän suhde. Missä loppuu kirjailija ja alkaa ihminen? Voiko eron tehdä? Pitääkö sen tehdä?
Nämä kysymykset eivät ole vain teoreettisia. Ne ovat käytännöllisiä, koska Saisio on itse elänyt niitä. Hän on käyttänyt omaa elämäänsä materiaalina, mutta ei itsestäänselvyydellä. Hän on tiedostanut hinnan, joka tietoisesta itsensä paljastamisesta maksetaan. Ja hän on jatkanut silti.
Tämä ei ole rohkeutta rohkeuden vuoksi. Se on ammatillista rehellisyyttä. Kirjailija, joka kirjoittaa elämästään mutta kieltäytyy kohtaamasta omia rajojaan, tuottaa pinnallista tekstiä. Saision teksti ei ole pinnallista.
Kieli työkaluna ja kotina
Saisio on myös kielellinen uudistaja. Hänen proosansa rikkoo usein perinteisiä kerronnallisia konventioita — ei efektiä etsien, vaan koska kieli on hänelle sekä työkalu että koti. Hän asuu kielessä, ja se asuminen vaatii jatkuvaa remonttia.
Hänen näytelmänsä ovat erityisen mielenkiintoisia kielellisesti. Niissä puhuttu kieli ei pyri jäljittelemään arkipuhetta eikä kirjallista kieltä. Se luo oman tilansa, oman logiikkansa. Tämä tekee niistä vaativia mutta myös palkitsevia. Yleisö ei voi passiivisesti vastaanottaa. Yleisö joutuu työskentelemään.
Tämä työskentelyvaatimus on Saision taiteen periaate. Hän ei kunnioita yleisöä alentamalla kynnystä. Hän kunnioittaa yleisöä luottamalla sen kykyyn ajatella, tuntea ja yhdistää.
Miksi Saisio merkitsee nyt
Aikamme kirjallisuuskeskustelussa puhutaan paljon representaatiosta, identiteetistä ja marginaalien äänen kuulumisesta. Saisio on käsitellyt näitä teemoja vuosikymmenten ajan — ilman että hän olisi kääntänyt ne modeiksi tai iskulauseiksi.
Hän on osoittanut, että kirjallisuus voi olla poliittista olematta propagandaa. Se voi olla henkilökohtaista olematta narsistista. Se voi olla kokeilevaa olematta ylimielistä.
Tämä tasapaino on harvinaista. Se vaatii kirjailijalta paitsi taitoa, myös luonnetta. Saisiolla on molempia.
Hänen tuotantonsa ei tarjoa lohtua helppoon maailmaan. Se tarjoaa jotain arvokkaampaa: tavan nähdä maailma selkeämmin, omista lähtökohdistaan, omalla kielellään.
Suomalainen kirjallisuus ilman Pirkko Saisiota olisi köyhempi. Mutta tärkeämpää on se, että Saision teokset opettavat lukijaa olemaan köyhempi ilman niitä.