Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1918 Eurooppa oli raunioina. Kymmenen miljoonaa kuollutta, keisarikuntien kaatuminen, kokonaisia sukupolvia riistetty tulevaisuudestaan. Tuon tuhon keskellä syntyi ajatus, joka tuntui lähes utopialta: maailma, jossa kansat ratkaisivat erimielisyytensä neuvottelupöydässä eivätkä taistelukentällä. Kansojen liiga oli ensimmäinen yritys rakentaa pysyvä kansainvälinen rauhanjärjestö. Se ei onnistunut – mutta sen epäonnistuminen opetti maailmalle enemmän kuin monet onnistumiset.
Ajatus, joka syntyikin liian aikaisin
Kansojen liigan synty oli vahvasti sidoksissa Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin visioon. Wilsonin neljäntoista kohdan ohjelma vuodelta 1918 sisälsi ajatuksen yleisestä kansojen liigasta, joka turvaisi poliittisen riippumattomuuden ja alueellisen koskemattomuuden kaikille suurille ja pienille valtioille. Versailles'n rauhansopimus vuonna 1919 sisälsi liigan peruskirjan, ja järjestö aloitti toimintansa tammikuussa 1920.
Mutta jo alusta alkaen rakennuksessa oli vakava murtuma. Yhdysvallat, jonka presidentti oli ollut liigan tärkein ajaja, ei koskaan liittynyt jäseneksi. Kongressi torjui jäsenyyden peläten, että kansainväliset sitoumukset veisivät päätösvallan Yhdysvaltain omilta instituutioilta. Tämä oli enemmän kuin symbolinen tappio – ilman maailman silloista nousevaa teollisuus- ja sotilasmahtia liiga oli syntynyt jo valmiiksi vajaana.
Rauhan rakentajat ja heidän rajoituksensa
Kansojen liiga ei ollut täysin tehoton. 1920-luvulla se selvitti useita kansainvälisiä kiistoja menestyksekkäästi. Aland-saarten kysymys vuonna 1921 on ehkä tunnetuin suomalaisille: liiga ratkaisi kiistan Ruotsin ja Suomen välillä ja määritteli saarten kuulumisen Suomeen itsehallintolla. Kreikka ja Bulgaria saatiin vetäytymään rajakahakasta vuonna 1925. Liigan terveysjärjestö teki merkittävää työtä tartuntatautien torjunnassa, ja sen pakolaiskomissaari Fridtjof Nansenin nimi elää yhä Nansen-passeissa, jotka pelastivat satojatuhansia pakolaisia.
Nämä onnistumiset olivat kuitenkin enemmän sääntö kuin poikkeus silloin, kun kyseessä oli pienten valtioiden väliset kiistat. Suurempien konfliktien edessä liigan rakenne osoittautui kestämättömäksi.
Ydiongelma oli yksinkertainen: liigalla ei ollut omaa sotilaallista voimaa, ja sen päätökset vaativat yksimielisyyttä neuvoston pysyviltä jäseniltä. Mikään valtio ei sitoutunut luovuttamaan omaa suvereniteettiaan järjestön alaisuuteen. Kun ratkaisu olisi vaatinut pakkoa, liiga turvautui neuvotteluihin ja julistuksiin, joilla ei ollut todellista painoarvoa.
Kolme koetusta, kolme pettymystä
1930-luku oli Kansojen liigan kohtalonvuosikymmen. Kolme kriisiä paljasti järjestön rakenteelliset heikkoudet tavalla, jota ei enää voinut sivuuttaa.
Japanin hyökkäys Mantšuriaan vuonna 1931 oli ensimmäinen vakava testi. Liigan tutkimuskomissio totesi Japanin toiminnan laittomaksi, mutta Japanin vastaus oli erota liigasta ja jatkaa miehitystä. Sanktioita ei koskaan pantu täytäntöön merkittävien kauppasuhteiden vuoksi.
Italian hyökkäys Etiopiaan vuonna 1935 toisti kaavan. Liiga julisti taloudelliset pakotteet, mutta ne olivat puutteellisia eivätkä koskeneet öljyä, jota Italia tarvitsi sodankäyntiinsä. Britannian ja Ranskan halu pitää Mussolini liittolaisenaan Hitleriä vastaan heikensi pakotteiden tehoa vielä enemmän.
Kolmas isku tuli sisältäpäin. Saksa, joka oli liittynyt liigaan 1926, erosi 1933 Hitlerin noustua valtaan. Neuvostoliitto erotettiin 1939 hyökättyään Suomeen. Järjestö, jonka piti kokoaa maailma, menetti yhä enemmän jäseniään ja uskottavuuttaan.
Unohdetut perinnöt
Kansojen liigan epäonnistuminen rauhan säilyttämisessä on historiallinen tosiasia. Mutta pelkkä epäonnistumisen tarina ei tee oikeutta sille, mitä liiga jätti jälkeensä.
Kansainvälisen yhteistyön rakenteet, jotka nykyään vaikuttavat itsestäänselviltä, saivat alkunsa liigan piirissä. Kansainvälinen työjärjestö ILO perustettiin Versailles'ssa liigan yhteyteen ja jatkaa yhä toimintaansa YK:n erityisjärjestönä. Nansenin pakolaisjärjestelmä loi perustan koko kansainväliselle pakolaisoikeudelle. Terveyden maailmanjärjestön edeltäjä toimi liigan sisällä. Jopa ajatus kansainvälisestä mandateista – että siirtomaavaltojen hallintoa voisi valvoa – oli askel kohti myöhempiä itsenäistymisprosesseja.
Ehkä tärkein perintö oli oppi itsestään. Kun Yhdistyneet kansakunnat perustettiin vuonna 1945, sen rakenteisiin kirjattiin suorat vastaukset liigan puutteisiin. Turvallisuusneuvoston enemmistöpäätökset korvasivat yksimielisyyden vaatimuksen. Jäsenyyden ehtona oli sitoutuminen kollektiiviseen turvallisuuteen. Yhdysvallat liittyi tällä kertaa mukaan.
Miksi tämä koskettaa meitä tänään
Kansojen liigan tarina ei ole vain 1920- ja 1930-luvun kuriositeetti. Se on peili, johon kannattaa katsoa silloin, kun kansainvälisten järjestöjen merkitys kyseenalaistetaan.
Joka kerta kun YK:n turvallisuusneuvosto joutuu tunkiopöydälle, koska pysyvä jäsen käyttää veto-oikeuttaan estääkseen toimenpiteen, liigan varjo liikkuu taustalla. Joka kerta kun taloudelliset pakotteet osoittautuvat liian heikoiksi tai liian hitaiksi, toistuu sama kaava kuin Etiopian kriisissä 1935. Ja joka kerta kun jokin suurvalta vetäytyy kansainvälisestä sopimuksesta siksi, että se rajoittaa sen vapautta toimia, kaikuu Wilsonin ja Yhdysvaltain kongressin välinen kiista.
Kansojen liiga osoitti, että rauhan rakentaminen ei onnistu pelkällä hyvällä tahdolla. Se vaatii rakenteita, joilla on auktoriteettia, mekanismeja, joita ei voi kiertää, ja sitoutumista, joka kestää myös silloin kun noudattaminen on epämiellyttävää. Se osoitti myös, että kansainvälisen järjestelmän uskottavuus murtuu heti, kun suurvalta saa erikoiskohtelun.
Mutta ennen kaikkea Kansojen liiga osoitti, että ajatus kansojen välisestä yhteistyöstä ei ole naivismia – se on välttämättömyys, joka on toteutettava oikein, tai se toteutuu väärin tai ei ollenkaan. Sitä oppia ei kannata unohtaa.