Suomalainen lapsi tietää jo ennen kouluikää, kuka prinssi on. Hän on se, joka ratsastaa valkoisella hevosella, voittaa lohikäärmeen ja vie prinsessan linnaan. Tarina on niin tuttu, ettemme edes huomaa, kuinka syvälle se on juurtunut ajatteluume. Mutta mitä jää jäljelle, kun satukirja sulkeutuu ja uutisotsikot kertovat todellisuudesta?
Suomi on tasavalta. Meillä ei ole omaa kuninkaallista perhettä, emmekä äänestäneet kuninkasta silloinkaan, kun tarjolla oli yksi. Silti prinssi-käsite elää suomalaisessa mielikuvituksessa ja mediassa yhtä vahvasti kuin monarkiamaissa. Se kertoo jotain olennaista siitä, miten tarinat muokkaavat käsitystämme maailmasta — ja siitä, miten kaukana mielikuvitus voi olla todellisuudesta.
Satujen varjo
Sadun prinssi on yksinkertainen hahmo. Hän on rohkea, rehellinen ja kohtalon valitsema. Hänen tehtävänsä on toimia oikein, ja oikein toimiminen palkitaan aina. Tämä rakenne on looginen ja tyydyttävä: hyvyys johtaa onnelaan, paha häviää.
Ongelma on siinä, että tämä kaava ei kerro mitään oikeista ihmisistä. Sadun prinssillä ei ole epävarmuutta, ei virheitä, ei kasvua. Hän on valmis heti ensimmäisellä sivulla. Ja koska tarina päättyy häihin, emme koskaan näe, millaista on elää sadun loppumisen jälkeen.
Tämä ei ole syy syyttää satuja. Sadut ovat tarkoitettu kuvaamaan jotain muuta kuin todellisuutta — ne puhuvat toiveista, pelkoista ja moraalisista valinnoista symbolein. Mutta kun sama symboliikka siirtyy sujuvasti aikuisten maailmaan, seuraukset voivat olla sekavia.
Todellisuuden ruhtinaat
Kun avamme lehden ja näemme Tanskan tai Ruotsin prinssin, kohtaamme aivan toisenlaisen hahmon. Tämä prinssi ei ratsasta, ei taistele lohikäärmeitä vastaan. Hän avaa kirjastojakin, osallistuu ilmastokonferensseihin ja yrittää tasapainoilla julkisen roolin ja yksityiselämän välillä.
Modernin prinssin työ on monimutkaista. Hän edustaa valtiota, mutta ei valitse sen politiikkaa. Hän on julkinen hahmo, mutta ei poliitikko. Hänen arvonsa perustuu syntymään, ei ansioon, ja tämä ristiriita on jatkuva keskustelunaihe monarkiamaissa.
Ruotsin kruununprinsessa Victorian puoliso, prinssi Daniel, on mielenkiintoinen esimerkki. Entinen henkilövalmentaja astui rooliin, jota hänelle ei ollut koulutettu. Hänen tarinansa osoittaa, että nykypäivän prinssiksi tuleminen ei ole kohtalon valintaa vaan oppimisprosessi — ja että rooli vaatii jotain aivan muuta kuin satujen sankarilta odotetaan.
Suomalainen suhde ruhtinaaseen
Suomessa prinssi-käsite elää erityisellä tavalla. Koska emme ole koskaan kuuluneet monarkiaan nykyaikaisessa mielessä, suhtautumisemme kuninkaallisiin on vapaa satuilusta. Seuraa kuninkaallisia kuin saippuasarjaa — samaan tapaan kuin brittiläistä kuninkaallista perhettä seurataan ympäri maailman.
Toisaalta suomalaisessa kulttuurissa on vahva tasavaltalainen perinne. Yhteiskunnallinen arvo pitäisi perustua ansioon, ei syntyperään. Tämä näkyy siinä, miten suomalaiset kommentoivat maiden kuninkaallisia: ihmetystä, kevyttä ivaa, mutta myös salaista kiinnostusta.
Tämä kaksoissuhde on mielenkiintoinen. Sama ihminen voi yhtäältä pitää monarkiaa vanhentuneena ja toisaalta seurata prinssihäitä sydän sykkien. Se ei ole ristiriitaista vaan inhimillistä. Me tarvitsemme tarinoita, symboleja ja unelmia — emme vain halua tunnustaa, että tarvitsemme niitä.
Prinssi-kuvan muutos
Viime vuosikymmeninä prinssin julkisuuskuva on muuttunut merkittävästi. Media on alkanut vaatia enemmän. Prinssin odotetaan olevan aktiivinen, kantaaottava, lähestyttävä. Hän ei voi enää olla vain hiljainen kehyksen koriste.
Samalla yksityiselämän rajat ovat hämärtyneet. Somemaailmassa prinssi on jatkuvasti näkyvillä, ja jokainen ele tulkitaan. Tämä luo painetta, jota sadun prinssi ei koskaan tuntenut. Lohikäärme oli selkeä vastustaja. Paparazzikamera ja tarkkaileva yleisö ovat monimutkaisempia.
Brittiläisen prinssi Harryn tarina on tässä suhteessa merkittävä. Hänen päätöksensä astua pois kuninkaallisista velvollisuuksista herätti voimakkaita reaktioita juuri siksi, että se rikkoi odotuksia. Prinssin ei pitänyt lähteä. Prinssin pitäisi kestää. Mutta kestäminen ei ole velvollisuus, jonka kukaan voi periä syntyperän perusteella.
Mitä jää käteen?
Prinssi-käsite elää edelleen, koska se vastaa johonkin ihmismielen tarpeeseen. Haluamme uskoa, että on olemassa ihmisiä, joilla on erityinen tehtävä. Haluamme ihailla, haluamme unelmoida. Ja ehkä haluamme myös uskoa, että maailmassa on vielä tilaa ritarien ja linnojen.
Mutta kun katsomme tarkemmin, huomaamme, että mielenkiintoisin osa prinssin tarinaa ei ole lohikäärmeen voittaminen. Se on se, mitä tapahtuu sen jälkeen — kun sadun loppu on saavutettu ja elämä alkaa oikeasti. Se hetki, jolloin täytyy päättää, millainen ihminen haluaa olla, kun kukaan ei enää kirjoita käsikirjoitusta.
Siinä ei auta valkoinen hevonen.